Kääntymys (osa 2.)

Kääntymistäni historialliseen kristillisyyteen voi taustastani käsin pitää vakavana virheenä. Seuraavassa kuvaan tarkemmin, miksi näin on yleisesti nähty. Kuvaukseni on kenties kärkevä ja mahdollisesti jopa riitaisa, mutta sitä se ei ole tarkoituksella. Esitän asiat niin kuin ne ovat minulle näyttäytyneet, ilman sen suurempaa suodattamista. 

Kuvaukseni paljastaa omat vanhat ajatusmallini, vaikka tuskin olen niitä itse keksinyt. Väitänkin niiden olevan isossa kuvassa varsin edustavia. Tarkoitukseni ei ole loukata, mutta närkästymiseni tiettyihin asenteisiin saa nyt tulla läpi. On aika purra hammasta ja on aika puhua suoraan. Nyt puhun suoraan ja sydämestä, varmuudella vilpittömästi. 

Yksin Raamattu

On lähdettävä liikkeelle siitä, että historian näkökulma uskon asioihin on merkityksetön. Historia on vain historiaa. Kristinuskon totuus selviää ainoastaan Raamatusta - oikein selitettynä. 

Millään kaanonin ulkopuolisilla lähteillä ei ole uskon kannalta mitään merkitystä eikä niistä ole hyötyä Raamatun ymmärtämisessä oikein. Ei ole tarvetta tuoda muita kirjoituksia osaksi tulkintaa Raamatusta, jotka voisivat tuoda kanonisoituihin muinaisiin teksteihin lisää valaisua. 

Muihin varhaisessa kirkossa inspiroituina ja oikeaoppisina pidettyihin, hyvin muinaisiin kristillisiin kirjoituksiin, ei näin ollen olla käännytty eikä niitä yleisesti tunneta. Muinaisimpien ei-kanonisoitujen kirjoitusten lukeminen voi toki olla ihan mielenkiintoista, mutta Raamatun selittämisessä niiden arvo on pyöreä nolla.

Sama pätee toki muuhunkin. Opettajat, saarnaajat ja evankelistat opetuksineen ja ilmestyksineen palautuvat perimmäisellä tasolla siihen, olenko minä Raamattuni kanssa heidän kanssaan samaa mieltä. Erilaiset tahot voivat toki olla hyödyllisiä. 

Viime kädessä kuitenkin minä lausun viimeisen sanan siihen, kuka on oikeassa. Oikein selitetty tulkinta Raamatusta (tai vähintäänkin täysin ylivertainen tulkinta) on sellainen, jonka kanssa minä olen samaa mieltä.

Mitään todellista auktoriteettia ei itseni ulkopuolella siis ole olemassa. Toisaalta ei sellaiselle ole myöskään mitään tarvetta. On ainoastaan yleinen pappeus. Nyt jokainen voi täysin vapaasti ja ehdottoman itsenäisesti päätellä Raamatusta vastaukset erilaisiin opin ja moraalin kysymyksiin. 

Onhan Raamattu selvä kirja ja uskovassa vaikuttaa Pyhä Henki. Mitään virallista selitystä Raamatusta ei ole olemassa eikä sellaista tarvita.

Totuus siis yksinkertaisesti luetaan Raamatusta Hengen valaisussa. Tulkintojen ja näkemysten yhteneväisyys sen kanssa, kuinka minä luen muinaisia pyhiä kirjoituksia, on viime kädessä se ratkaiseva totuuden mittari. 

Ristiriitaisten tulkintojen kirjossa on päivän päätteeksi luotettava omiin päätelmiin Raamatusta. Kaikki päättyy minuun ja Raamattuun, kykyyni itse ajatella kriittisesti ja kuulla suoraan Hengen ääni.

Harhaoppinen on periaatteessa kuka tahansa sellainen henkilö, joka tulkitsee Raamattua eri tavalla kuin minä. Henkilö on oikeassa, jos hän on linjassa Raamatun kanssa. Edelleen, henkilö on linjassa Raamatun kanssa, jos hänen tulkintansa Raamatusta menee yksiin minun tulkintani kanssa. 

Kaikki opit ja opetukset on oltava täsmällisesti mainittuna Raamatussa. Jos Raamattu on jossakin asiassa hiljaa, niin silloin meidän on oltava siinä asiassa hiljaa. Jos Raamattu ei jostakin asiasta täsmällisesti ja tarkasti mainitse, niin silloin se ei ole tärkeää. 

Raamattu on kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde. Tätä taustaa vasten on oikeastaan vaarallista tutkia muita varhaisimman kristillisen yhteisön inspiroituina pitämiä tekstejä, koska sellainen voi viedä sivuraiteille.

Historian vähäinen arvo

Historialla ei näin ollen ole uskon kannalta juuri mitään merkitystä. On turhaa selvittää, mikä on erilaisten asioiden alkuperä. Erilaisten oppien ja uskon monumenttien historiallinen syntyprosessi tai historiallinen tausta on loppujen lopuksi merkityksetöntä. 

Koska kaiken kristinuskon totuuden lähde on ainoastaan Raamattu, niin mikään muu ei ole. Historian tutkiminen onkin lähinnä nähty jonkinlaisena ajanvietteenä ja harrastustoimintana; kenties jonkinlaisena ihmisen yrityksenä esittää sivistynyttä. Tosi uskovan ei tarvitse tuhlata aikaansa moiseen, vaan hänen tulee kiinnittää katseensa pelkkään Raamattuun. 

Asioista voidaan hyvin puhua ikään kuin ne olisivat ilmestyneet aivan hiljattain, täysin niiden synnystä ja historiasta irrallaan. Mielekästä keskustelua erilaisista asioista (eli vaikeista ja jakavista uskon kysymyksistä) voidaan käydä pelkistä lopputuotteista käsin eikä niiden taustalla oleviin historiallisiin syntyprosesseihin tarvitse kiinnittää mitään huomiota. Jokin oppi voidaan ikään kuin vain ottaa käsittelyyn "laboratorion pöydällä" ilman, että kiinnitetään mitään huomioita siihen, kuinka se on siihen oikein päätynyt. 

On täysin epäolennaista selvittää, milloin oppi on syntynyt, miten se on syntynyt ja millaisessa ympäristössä se on syntynyt. Vaikka asiat ovat usein historiallisen kehityksen tulosta, niin asioiden syntyä ja kehitystä ei silti tarvitse sen kummemmin tarkastella tai tuntea. 

Historia voi olla olla mielenkiintoista, mutta periaatteessa oppien historia on täysin merkityksetöntä. Monia kristinuskon opin historia ei voisikaan vähempää kiinnostaa ja aikansa voi käyttää hyvin muihin asioihin.

Kaiken kristinuskon opillisen perinteen tarkastelu ja arviointi palautuu viime kädessä siihen, meneekö se yksiin minun tekemieni Raamatun tulkintojen kanssa. Kaikki muut ovat voineet olla väärässä. 

Kaikki kristityt ovat voineet eksyä ja näin myös uskotaan jo hyvin varhain tapahtuneen. Toisen vuosisadan kirkko oli auttamatta jo harhoissa piispoineen ja sakramentteineen.

Ylimielinen asenne

Perusasenne varhaisia kristittyjä kohtaan on ollut ylimielisyys ja kapeakatseisuus. Traditioon on suhtauduttava radikaalin epäilevästi. Apostoliset isät, apostoliset seurakunnat ja varhaiset kirkkoisät kadottivat ja unohtivat periaatteessa välittömästi apostolien kuoleman jälkeen yhtä sun toista kristinuskon ydintotuuksista. 

Varhaiset kristityt ymmärsivät kaikkialla ja yhteen ääneen kristinuskon ydintotuuksia pahasti väärin - heti apostolien jälkeen. Apostoliset seurakunnat kärsivät hyvin lyhyestä ja äärimmäisen huonosta muistista.

Vaikka tällainen kielenkäyttö on kärkästä, niin voidaan täysin totuudenmukaisesti sanoa, että varhaisia kristittyjä on pidetty äärimmäisen typerinä, huonomuistisina ja taipuvaisina pikaisesti hukkaamaan keskeisimmät apostolien välittämät totuudet. 

Sanotaan se suoraan: apostolien jälkeen kristityt kaikkialla vajosivat äärimmäiseen typeryyteen ja hyvin pian he kadottivatkin apostolisen tosi uskon. Voin edelleen puhua omasta kokemuksestani: pidin itse pitkään kirkkoisiä rehdisti idiootteina (ilmaisu on latautunut, mutta kuvaava) ja älyllisesti hyvin kyvyttöminä (tietämättä asioista oikeastaan juuri mitään). 

Täysin ymmärrettävästi näistä lähtökohdista kristinuskon opin historia ei monia voisi juuri vähempää kiinnostaa. Samoin toisenlaisiin yhteisöihin ja ihmisiin, kuten vanhoihin kirkkoihin ja uskoviin vanhoissa kirkoissa, onkin usein suhtauduttu varsin ylimielisesti - nehän ovat pitäneet kiinni juuri näistä naurettavista perinteistä selvän Sanan sijaan. Oma usko ja oman yhteisön usko on sen sijaan puhdasta; se on täysin ylivertainen tulkinta kristinuskon opista.

Vain hölmöt ja paholaisen eksyttämät ihmiset eksyvät puhtaasta uskosta esim. katoliseen kirkkoon. Tällaisia hölmöjä ja eksyneitä löytyy kuitenkin yllättävän älykkäistä, lukeneista ja uskon tosissaan ottavista ihmisistä. Toisaalta tällaisten ratkaisujen jälkeen näistä henkilöistä voi vetää selvät johtopäätökset: he eksyivät, olivat tyhmiä tai vihollisen sokaisemia.

Voimakkaat ennakkoluulot ja jyrkkä asenteellisuus ovat vahvasti värittäneet suhtautumista toisiin ryhmiin ja menneiden aikojen ihmisiin (erityisesti vanhaan kirkkoon, reformaatio on asia erikseen). Miksi historiaan pitäisi kenenkään tuhlata aikaansa, jos sieltä löytyy vain eksyksissä olevia ihmisiä? Toisenlaiset ihmiset ja menneiden aikojen ihmiset ovat väistämättä jotenkin itseä alempana.

Luotettava uskon perusta on oma päätelmä Raamatusta, ei äärimmäisen typerien ja alkukantaisten ihmisten väitteissä oikeasta tavasta ymmärtää Raamatun tekstejä. Varhainen kirkko oli kertakaikkisen kyvytön pitämään kiinni alkuperäisestä apostolisesta uskosta. 

Tämän johdosta on selvää, että oma päätelmä Raamatusta on täysin ylivertainen uskon totuuden lähde siihen verrattuna, mitä varhaiset kristityt uskoivat ja kertoivat Raamatun opettavan tai minkä he väittivät kuuluvan kristinuskon ytimeen. Kiistattomana pidetyllä, muinaisella ja kaikkialla jaetulla uskon perinnöllä ei ole minuun nähden mitään arvovaltaa, jos itse luen Raamatusta asiat toisin.

Suuri kertomus

Suuri kristinuskon kertomus on levännyt sen ehdottoman varman tiedon varassa, että kaikki meni apostolien jälkeen pahasti pieleen. Tällä ei viitata vain synnin tekemiseen (jonka olemme valitettavasti osanneet hyvin aina ja kaikkialla), vaan uskon sisältöön ja olemukseen. 

Usko ymmärrettiin heti apostolisen ajan jälkeen aivan väärin ja periaatteessa kaikki kristityt eksyivät (toisinaan on pyritty löytämään erilaisia oikeaoppisia ja säilyneitä "tosi apostolisia" pieniä ryhmiä historiasta, mutta näiden ryhmien tarkempi tarkastelu johtaa usein varsin kiusallisiin ongelmiin). Tosi usko alkoi lopulta hyvin pitkän pimeyden jälkeen askel kerrallaan palautua reformaatiossa. 

Luterilaisuus ei kyennyt puhdistumaan kaikesta katolisesta rasituksesta. Muinaisimman ja alkuperäisimmän uskon palauttaminen saavutti ehdottoman huipentumansa 1900-luvulla helluntailaisuudessa. 

Kristinuskon historia on siten matka puhtaasta apostolisesta ajasta pimeään, alkukantaiseen, vallanhimoiseen, juutalaisvihamieliseen, pakanalliseen, taikauskoiseen, antiikin filosofiaan eksyneeseen ja jopa avoimesti verenhimoiseen "kristillisyyteen" eli katoliseen kirkkoon. 

Alussa ei ollut mitään kirkkoa, vaan itsenäisiä ja irrallisia paikallisseurakuntia. Pian byrokraattiset rakenteet ja kirkollistuminen kuitenkin nielivät Hengen vapaudessa ja pelkässä yleisessä pappeudessa eläneet yhteisöt. Raamatun lukeminen estettiin ketjuilla. Tuon hyvin pitkän ja lohduttoman synkän jakson jälkeen lopulta kaikkein muinaisin, alkuperäisin ja puhtain kristillisyys palautettiin 1900-luvulla helluntailaisuudessa. 

Kristityt sekoittivat puhdasta apostolista uskoa erilaisiin pakanallisiin ja alkukantaisiin vääristymiin käytännössä välittömästi apostolien jälkeen. Perinteet syrjäyttivät jopa Jumalan Sanan ja täysin Raamatun vastaiset opetukset menivät yhteisöissä ilman vastalauseita läpi, jos ne olivat (vääristyneiden) perinteiden mukaisia. 

Koska kirkko eksyi hyvin varhain eksytykseen ja sen traditio turmeltui jokseenkin välittömästi hellenismin, pakanuuden ja alkukantaisen taikauskoisuuden virtauksissa, oli historialliselle kirkolle ja sen uskolle täysin välttämätöntä jyrkästi kääntää selkänsä. Harhaoppinen kirkko tuli ehdottomasti hylätä. Historiallinen usko oli aivan väärää ja kauttaaltaan täysin epäluotettavaa, vaikka se itse väitti olevansa uskollinen apostoliselle perinnölle. 

Tällainen suuri kertomus on oletettu annettuna ja hyvin harva on jaksanut perehtyä siihen sen syvällisemmin. Kertomusta on käytännössä mahdotonta haastaa, korjata tai osoittaa huolellisen tutkimuksen valossa monilta osin aivan kestämättömäksi. Sellaiseen ei ole ollut mitään tarvetta, koska asiat ovat olleet siinä määrin selviä. Totuus kyllä tiedetään. 

Puolueeton näkökulma?

Sosiaalisten, psykologisten ja historiallisten tekijöiden vaikutukset omiin päätelmiin tai käsityksiin kristinuskon opista ja moraalista on usein nähty hyvin vähäisinä. Oma käsitys historiasta on ollut oikeudenmukainen, tasapuolinen ja ehdottoman totuudenmukainen kuvaus asioiden todellisesta laidasta. 

Käsitykseni edustavat tasapuolista ja reilua kuvausta siitä, mitä on menneisyydessä tapahtunut. Sen enempää minun ei tarvitse asioita selvittää tai kuulla, mitä paras argumentointi toisella puolella pöytää asioista esittää.

Sellaiseen ajatukseen, että omaa näkökulmaa ja asennoitumista voisi värittää henkilökohtainen historia, ei ole kiinnitetty mitään huomiota. Intohimoillani, historiallani, ympäristölläni ja mieltymyksilläni ei ole tekemiini johtopäätöksiin vähäisintäkään (tai ainakaan huomattavaa) vaikutusta.

Tulkinta nousee vain Sanasta Hengen valaisussa, ikään kuin tyhjältä pöydältä, eivätkä tulkintani ole ennakkoasenteiden ja ympäristöni millään muotoa määräämiä tai värittämiä. Olen täysin vapaa kulttuurin, sosiaalisen taustan ja opillisten mieltymysten vaikutuksista tekemiini tulkintoihin. Minulla ei ole mitään "linssejä", joiden läpi asioita lukisin ja sellaisesta vihjaileminen onkin suorastaan loukkaavaa. 

Oma lähtökohtani on puolueeton ja ehdottomasti totuudellinen tai vähintään ylivertainen muihin nähden. Minun "tulkintani" on se, mitä Raamattu sanoo niin kuin Henki selvän Sanan minulle valaisee. Perinteellä on voimaa, mutta sillä ei ole juurikaan vaikutusta minuun.

Tutkijoiden päätelmiin sen sijaan vaikuttavat erilaiset ajassa vaikuttavat muotiaatteet. Teologit, tutkijat ja muiden suuntausten vaikuttajat voivat hyvin olla asenteellisia ja heidän näkökulmiinsa voi vaikuttaa monenlaiset taustat, sosiaalinen ympäristö ja henkilökohtaiset edut, mutta minä olen moisista vaikutuksista varmasti vapaa.

Yksilö on siten nähty täysin ympäristöstään irrallisena, itsenäisenä ja puolueettomana toimijana, joka ei tulkitse Raamattua, vaan hän yksinkertaisesti lukee selvää Raamattua. Ulkoiset tekijät eivät häneen vaikuta. 

Jos ihminen rehellisesti lukee Raamattua, niin hän kyllä ymmärtää selvästi asiat niin kuin ne ovat, koska Pyhä Henki valaisee totuuden hänelle suoraan. Mitään muita auktoriteetteja ei tarvita. Ei ole mitään traditiota tai historiallista perintöä, joka värittäisi omia tulkintoja, mutta toisaalla on nähtävissä erilaisten ajassa vaikuttavien aatevirtausten vaikutukset.

Kriittisyys kohdistuu siis yleensä toisiin. Sen sijaan minä tulkitsijana olen erilaisten ympäristöni vaikutusten ulkopuolella. Ympäristö jossa elän, ei millään muotoa määritä tulkintojani eikä vaikuta niihin. Toiset ihmiset voivat olla alttiita kulttuurillisen kontekstin vaikutuksille, mutta minä olen niistä sangen vapaa. 

Ehdoton varmuus

Lähtökohta uskoon on ollut myös aivan horjumaton luottamus omiin ajatuksiin ja tulkintoihin erilaisissa kysymyksissä. Usein tällainen voimakas luottamus omaan oikeassa olemiseen on ulottunut paljon kauemmaksikin kuin vain uskon kysymyksiin. 

Suosittu sanonta on: "Tulkinnat ovat erehtyväisiä. Vain Raamattu on erehtymätön." Tosielämässä tämän lausunnon merkitys on vähintäänkin kyseenalainen. Omat tulkinnat nimittäin samaistetaan hyvin usein tarkoittamaan tismalleen samaa kuin Raamatun selvä ilmoitus. Oma näkemys ei silloin ole enää "pelkkä erehtyväinen tulkinta", vaan jotain paljon enemmän. 

Oma oikeassa oleminen onkin ollut periaatteessa täysin selvää ja omiin näkemyksiin on suhtauduttu äärettömän luottavaisesti. Ne, jotka näkevät asiat toisin kuin minä, ovat automaattisesti minua jollakin tavoin alempana ja kyse on lähinnä siitä, kuinka kauaksi ulkokehälle erimieliset omasta puhtaasta uskosta nähden sijoitan.

Olli-Pekka Vainio on kuvaillut ymmärryksellisesti jäykkää seuraavasti ja ko. kuvaus on tässä yhteydessä äärimmäisen osuva (olen törmännyt tällaiseen asenteeseen ja itse syyllistynyt siihen lukemattomia kertoja): "Tällainen henkilö pitää toista kantaa edustavia melko lailla automaattisesti typeryksinä, idiootteina ja muuten häntä alempina. Tällöin hän ei kykene asettamaan asioita oikeisiin konteksteihin eikä näe sitä, kuinka toinen on päätynyt omaan kantaansa ja mitkä tekijät siihen ovat vaikuttaneet. Samalla ymmärryksellisesti jäykkä kärsii empatiakyvyn puutteesta; hän ei osaa eläytyä toisen osaan. Hyvä esimerkki älyllisesti hyveellisestä henkilöstä on Sokrates. Hän osaa eläytyä sellaisiinkin kantoihin, joita ei kannata." (Vainio 2011, 146.)

Aito keskustelu on käytännössä ollut usein täysin mahdotonta, koska omia näkemyksiä on yksiselitteisesti pidetty toisiin näkemyksiin ja tulkintoihin nähden siinä määrin ylivertaisina ja tiedollisesti käytännössä täysin varmoina. Miten tästä asetelmasta käsin on mahdollista edes käydä aitoa vuoropuhelua tai pyrkiä ymmärtämään toista? 

Jos itse kerran tietää vastustamattoman luottavaisesti, kuinka asiat oikein ovat ja miten ne ovat joskus menneet, niin silloinhan on päässyt tiedollisesti perille. Ainoa mahdollisuus keskustelussa on toisen ojentamisessa ja väärien käsitysten korjailemisessa. Kun vain Raamattuun vetoamalla yhteistä säveltä ei siltikään aina tahdo löytyä, niin erimielisyydet ovat purkautuneet varsin usein huutamisena, voimakkaasti punoittavina kasvoina ja uusina seurakuntina. 

Naurettava katolinen kirkko

On joitakin asioita, jotka eivät ole edes vakavamman keskustelun arvoisia. Tällaiset asiat ovat niin ilmeisen naurettavia, että ne voi vain ohittaa. Keskustelu katolisesta kirkosta on yleensä hiljennetty etukäteen erittäin nopeasti varsin tutulla uskontunnustuksella: kirkkoa palvova, Mariaa palvova, paavia palvova, pyhimyksiä palvova, aneita keräävä, reliikkejä käyttävä, tosiuskovia kiduttava, juutalaisia vainoava, lapsia hyväksikäyttävä jne. Kaikki tietävät tämän eikä tällaisen kuvauksen jälkeen voi olla enää mitään puhuttavaa. 

Syytteiden lausumisen jälkeen kaikki keskustelu on päättynyt jo ennen kuin sitä on vakavasti edes tarvinnut käydä. Kirkko on sellainen tunkio, ettei siitä voi millään muotoa uskottavasti edes keskustella, vaan sen voi ohittaa täysin naurettavana eikä lainkaan minkäänlaisen järkevän ja vakavasti otettavan keskustelun arvoisena. 

Monien mielestä katolinen on opillisesti samalla viivalla mormonin kanssa eli auttamatta tutkan ulkopuolella. Kaikki eivät suinkaan aivan näin jyrkästi ajattele: onhan harhaoppisuutta eriasteista. 

Kauheita faktoja ei tietenkään pidä hyssytellä, sievistellä tai kieltää. 2000 vuoteen mahtuu kaikenlaista. On kiistatta vaikeita asioita, inhottavia tapahtumia ja haastavia kysymyksiä. Siitä ei ole lainkaan kyse. Kuitenkin äärimmäisen itsevarma asenne ja usein lähes täydellinen kyvyttömyys itsekritiikkiin sulkee mahdollisuuden siltä, että omat käsitykset voisivat tarkentua tai jopa osin muuttua. Ylimielinen asenne muihin ryhmiin (aivan erityisesti kristillisistä suuntauksista katoliseen kirkkoon) nähden yhdistettynä hurjaan varmuuteen omasta oikeassa olemisesta on vaikea yhtälö oppimiselle.

Rakkaus totuuteen vaatii nöyrempää suhtautumista asioihin kuin naiivia luottamusta omiin ajatuksiin, käsityksiin ja lähestymistapoihin. Mielekkääseen keskusteluun ei nähdäkseni voi lähteä sellaisella asenteella, jonka mukaan toinen on yksiselitteisesti typerä tai sokea ja itse sen sijaan on tulkintoineen suvereenisti ylivertainen eikä toisen sanomiset ole edes huomioimisen arvoisia. 

Valitettavasti tällainen asennoituminen on ollut tavattoman tyypillistä. Minulle kirjoittaminen blogiin on ollut keino käsitellä ja jäsentää ajatuksia, joista keskusteleminen "niiden täydellisen selvyyden" takia on usein mahdotonta.

Päinvastoin, on erinomaisia perusteita suhtautua traditioon ja historialliseen tietoon hyvin vakavasti. Radikaali skeptisyys traditiota ja varhaista kirkkoa kohtaan johtaa lopulta kestämättömiin seurauksiin myös Raamattuun sitoutuneen uskon kannalta, johon käyn kiinni seuraavaksi.