Kääntymys (osa 3.)

Edellisessä kirjoituksessa väitin, että täydellinen tradition arvovallan torjuminen (jota helluntailaisuus edustaa) on johdonmukaisesti seurattuna äärimmäisen ongelmallista. 

En kykene mitenkään uskomaan sellaista ajatuskulkua, jonka mukaan "historia on vain historiaa", "kirkko eksyi hyvin pian apostolien jälkeen" (sanaan "kirkko" suhtaudutaan taustassani kiistanalaisesti, koska "ei alussa ollut olemassa mitään kirkkoa vaan pelkästään itsenäisiä seurakuntia") ja kiistaton varhaisen kirkon traditio on harhaa. Kuitenkin samanaikaisesti ja intohimoisesti vakuutetaan Raamatun kaanonin (eli luettelon arvovaltaisista kirjoista "johon mitään ei saa lisätä ja josta mitään ei saa ottaa pois") olevan tismalleen ja erehtymättömästi kohdillaan. 

Loogisesti en vain saa ajatuksiani mitenkään kytkettyä sellaiseen asetukseen, jossa tämä yhtälö (tradition ja kirkon arvovallan täydellinen torjuminen yhdistettynä lujaan uskoon Raamattuun) olisi johdonmukainen ja ristiriidaton. Raamatun ja kirkon eroaminen toisistaan alkoi reformaatiota edeltäneissä liikkeissä eli noin tuhat vuotta kaanonin vakiintumisen jälkeen. Asetelma, jossa Raamattu ja kirkko ovat täysin toisistaan erillään, ei ole luonnollinen tilanne. (kts. Raamatun ja kirkon toisistaan eroamisesta)

Olen pahoillani niiden puolesta, joita nämä lausunnot loukkaavat tai satuttavat. En missään tapauksessa halua loukata ja kaikkein vähiten ihmisiä, jotka ovat minulle rakkaita. Totuus kuitenkin on, ettei mikään määrä tahdonvoimaa pysty asiaa muuttamaan. Tiedän toki oikein hyvin, että monet minua paljon fiksummat uskovat toisin (suurin osa ystävistäni ja läheisistäni lienee älynlahjoiltaan vähintään tasollani ja moni on kiistatta selvästi edelläni). Silti itselleni ko. yhtälö näyttää vastustamattomasti siltä kuin sanoisin, että 2+2=5. Enkä usko, että 2+2=5, vaikka hyppisin päälläni tai vaikka kuinka paljon haluaisin (haluan enemmän totuutta kuin itselleni helppoja ja mieluisia vastauksia).

Toisen vuosisadan kirkossa eli usko, jonka mukaan kirkko on Pyhän Hengen koti ja oikea selitys kirjoituksista (traditio) löytyi kirkosta, jossa Pyhä Henki varjeli oikeaa uskoa. Piispat apostolisessa suksessiossa varjelivat apostolista uskon perintöä. (kts. aiempi kirjoitus ja myös 1, 2, 3. )

Helluntailaisuudessa tämä käsitys torjutaan. Kristityt eksyivät hyvin pian apostolien jälkeen erinäisiin harhoihin. Harhaopit (ei siis vain ilmeiset harhaopit kuten markionismi tai gnostilaisuus, vaan pääuoman apostolisen kirkon uskossa olevat harhaopit) ovat kirkkaasti löydettävissä jo aivan varhaisimmasta kirkosta. (kts. tämä)

Raamatun ja tradition välille onkin vedetty hyvin jyrkkä linja. On Raamattu, joka on Hengen inspiroima ja jokaista sanaa myöten erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta. Sitten on traditio, joka on erittäin epäluotettavaa, hämyistä ja johon on sotkettu paljon ihmisten typeriä perinteitä. Näillä kahdella eli Raamatulla ja traditiolla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa (tällainen näkemys ei edusta ensimmäisten kristittyjen uskoa, joille myös oikeaoppinen traditio oli Hengen inspiroimaa, kts. aiempi kirjoitus).

Kysymykseeni siitä, mitä on se “usko, joka kerran annettiin pyhille”, löytyy helluntailaisesta näkökulmasta selvä vastaus: se yksinkertaisesti luetaan Raamatusta. Näin jokainen voi tietää, mitä on oikea kristinusko. 

Tämä tavattoman suosittu vakiovastaus on monin osin varsin ongelmallinen. En ole aiemmissa kirjoituksissa mitenkään peitellyt syvällistä turhautumistani lähes rajattomaan subjektiivisuuteen vajoavaa kristillisyyttä kohtaan, jonka ytimessä on sola scriptura -periaate (kts. tämä). Minut sola scriptura -periaate ajoi uskon kriisiin: mistä voisin tietää, kuka lukuisista äärimmäisen varmoista äänistä olisi oikeassa? Miten ihmeessä minun päätelmäni Raamatusta olisi perimmäinen kristinuskon totuus?

Mutta kirjoitusten selittämistä koskevat kiistat eivät ole mikään uusi juttu: jo toisella vuosisadalla kirkon kiistat harhaoppisten kanssa olivat ennen kaikkea kirjoitusten ja oikean uskon selittämistä koskevia kiistoja eivätkä niinkään kiistoja kirjoituksista itsestään (eli mitkä kirjoitukset ovat arvovaltaisia). Kirkon traditioon tosi uskossa vetoavat myös UT:n kirjeet. (kts. 1 ja 2)

Sitten on vielä muutamia kysymyksiä. Mistä tiedät, mitä kirjoituksia Raamattuun kuuluu? Kuinka monta kirjaa Raamattuun kuuluu? Kuka sen on sinulle kertonut? Voitko luottaa niihin, jotka ovat tämän tiedon sinulle välittäneet? Vai oletko itse ollut katsomassa, kuka tekstit kirjoitti? Oliko sinulla joku luotettava ystävä paikan päällä?  

No, ei tietenkään ollut. Voit tietää, mitkä ovat pyhiä ja arvovaltaisia kirjoituksia, koska voit luottaa niiden todistukseen, jotka ovat pyhiä kirjoituksia meille alun perin välittäneet (kts. Coady). Tämä on traditiota, kirkon kaanon-traditiota. Me tukeudumme toisiin. 

Raamatun on koonnut, säilyttänyt ja välittänyt katolinen kirkko. Keskeisiä kriteerejä kirjoitusten valinnassa olivat apostolisuus ja oikeaoppisuus (niin kuin katolinen kirkko ymmärsi, mikä on apostolista ja oikeaoppista uskoa). Horjumaton luottamus Raamattuun yhdistettynä äärimmäisen syvään epäluottamukseen varhaista kirkkoa ja sen traditiota kohtaan, onkin yhtälönä nähdäkseni aivan kestämätön. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on esittää, miksi olen tullut tähän päätelmään.

Myyttejä Raamatusta

Maailman ehdottomasti johtaviin kaanon-tutkijoihin (kenties kaanon-tutkimuksen ykkösnimi maailmassa) kuuluva Lee Martin McDonald (joka on taustaltaan kolminkertainen baptistipastori eikä mikään ateistinen tutkija, vaan syvällisesti vakaumuksellinen kristitty) on todennut: "Hyvin yleinen käsitys on, että kun Ilmestyskirja oli kirjoitettu, niin jokainen tiesi, että tässä meillä on Raamattu. Tämä on täydellistä hölynpölyä."

Tällainen on ollut myös oma lähtökohtani. Totuus on, ettei minulla ollut juuri minkäänlaista realistista käsitystä siitä, kuinka lopulta monimutkainen ja aikaa vievä prosessi kaanonin muodostuminen on ollut. Kuka valitsi, mitä kirjoja kuuluu Raamattuun ja millä kriteereillä valinnat tehtiin? Luettuani maailman johtavaa tutkimusta aiheen tiimoilta, ovat myös omat käsitykseni kaanonista kirkastuneet. 

Kirkon ja tradition rooli Raamatun tunnistamisessa, säilyttämisessä (tämä ei todellakaan ole itsestään selvyys, koska vaikkapa Diocletianuksen vainoissa kristittyjen pyhät kirjoitukset pyrittiin systemaattisesti hävittämään) ja eteenpäin välittämisessä on ollut täysin kriittinen. Ilman katolista kirkkoa ja kirkon traditiota ei olisi olemassa Raamattua. Näin voidaan historiallisesti sanoa, vaikka Jumala voisi tietenkin tiputtaa valmiin Raamatun vaikka jokaiselle henkilökohtaisesti suoraan taivaasta. Raamattua ei rehellisessä tarkastelussa ole mahdollista irrottaa sen historiasta. 

Seuraavaksi käyn läpi joitakin virheellisiä käsityksiä Raamatusta. Näissä kysymyksissä tutkimus on saavuttanut varsin uskottavia tuloksia. Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä käydä tarkemmin läpi argumentointia tulosten takana. Kiinnostunut joutuu itse perehtymään tutkimukseen, jos on kiinnostunut tarkemmin syventymään argumentteihin ja todistusaineistoon (olen myös kirjoittanut pari kirjoitusta kaanonista, 1 ja 2). 

Nostoni ovat peräisin Lee Martin McDonaldin teoksesta The Biblical Canon: Its Origin, Transmission, and Authority (2007). McDonaldin kohdalla puhuttelevaa on kaikesta huokuva äärimmäinen älyllinen rehellisyys, vaikka taustansa puolesta hänellä olisi oletettavasti voimakas vietti taivuttaa todistusaineisto joiltakin osin tukemaan toisenlaista kertomusta. Teologiset mieltymykset eivät hänen kohdallaan määrää johtopäätöksiä, vaan todistusaineisto (tämä ei ole mitenkään itsestään selvää). 

Viime vuosina tutkimuksen valtavirta on kääntynyt pois näkemyksestä, jonka mukaan UT oli hyvin muovautunut toisen vuosisadan loppuun mennessä. Kaanonin muodostamisen prosessi tapahtui pitkälti 4. - 6. vuosisadoilla. Harvemmat tutkijat enää esimerkiksi ajattelevat, että Markion muodosti ensimmäisen UT:n, jota toisen vuosisadan kirkko vain korjasi lisäämällä siihen muutamia kirjoja. Tiukasti rajattua UT:n kaanonia ei ollut olemassa 2. vuosisadan lopulla, vaan paremminkin useita UT:n kirjoituksia (lähinnä evankeliumit ja monia Paavalin kirjeitä) ryhdyttiin kutsumaan "kirjoituksiksi". Toisen vuosisadan harhaoppisille vastattiin vetoamalla "uskon sääntöön" (totuuden kaanoniin), ei vetoamalla kirjoitusten kaanoniin (varhaiset auktoriteetit kirkossa täällä, uskon säännöstä täällä ja täällä). 

Useiden vuosisatojen ajan varhaisen kirkon johtajat lainasivat lukuisia ei-kanonisia juutalaisia ja kristillisiä tekstejä arvovaltaisina. Jotkut näistä luettiin kristittyjen taholta alun perin kirjoituksiksi. Todisteita tästä löytyy kirkkoisien kirjoituksista ja 4. - 6. vuosisatojen Raamatun käsikirjoituksista. 

Mitään kiinteää kaanonia ei kristityille Jeesuksen tai apostoleiden toimesta koskaan välitetty. Todistusaineisto osoittaa, ettei rajaavaa juutalaista kaanonia ollut olemassa ensimmäisellä vuosisadalla Jeesuksen jälkeen. Ei-kanonisen kirjallisuuden läsnäolo varhaisessa kristillisessä yhteisössä ja myöhemmin osoittaa, ettei kanonisia kysymyksiä oltu ratkaistu vielä siinä vaiheessa, kun kristinusko irtautui juutalaisuudesta. 

Ei ole epäilystä, etteikö arvovaltaisten kirjoitusten ydin olisi ollut jokseenkin sama kuin nykyinen protestanttien VT. Kysymykset koskevat kokoelman reunoja. Kokoelman reunoilla olevat kirjat sisälsivät sekä kanonisia että apokryfisia kirjoituksia ja niistä kiistelivät keskenään sekä juutalaiset että kristityt vuosisatojen ajan. Kuitenkin monet johtajat molemmissa yhteisöissä lainasivat niitä arvovaltaisesti ja käyttivät niihin viitatessa ilmaisuja "kirjoitus" tai "on kirjoitettu". 

Jotkut tutkijat ovat esittäneet, ettei apokryfikirjoja lainata UT:ssa ja että sen johdosta ne eivät kuuluneet Jeesuksen tai varhaisten kristittyjen kaanoniin. Näihin kirjoituksiin löytyy kuitenkin UT:ssa lukuisia viittauksia ja rinnastuksia. Tämä osaltaan luonnollisesti vahvistaa sen, että varhaisen kristillisen yhteisön kaanon oli muuttuvassa tilassa Jeesuksen aikana ja tämän jälkeen, jolloin suurin osa kanonisesta kirjallisuudesta kirjoitettiin.       

Kirjoitusten siteeraamiseen liittyy myös virheellisiä käsityksiä. Se, että muinainen kirjoittaja on siteerannut jotain tekstiä, ei tee sitä automaattisesti osaksi kirjoittajan Raamattua. Kokoelma jonkun kirjoittajan käyttämistä sitaateista tai viittauksista raamatulliseen kirjallisuuteen, ei muodosta tämän henkilön Raamattua. 

Tässä vielä tiivistettynä joitakin hyvin sitkeästi eläviä vääriä käsityksiä Raamatusta (näihin löytyy tarkempaa käsittelyä myös aiemmissa kirjoituksissani 1 ja 2):

1. “Jeesus jätti jälkeensä suljetun Vanhan testamentin tai Vanha testamentti oli suljettu kanoninen kokoelma jo ennen Jeesusta.” 
2. “UT:ssa ei siteerata ns. apokryfikirjoja, joten sillä perusteella ne eivät kuulu kaanoniin.” 
3. “Kaanonin voi rakentaa siltä pohjalta, mitä kirjoituksia kirjoitukset siteeraavat.” 
4. “Jo apostolien ajoista oli täysin selvää, että kristittyjen auktoriteetti apostolien jälkeen olisi yksin suljettu kanonisten kirjoitusten kokoelma.” 
5. “Raamatun kaanon oli valmis ja suljettu kokoelma 2. vuosisadan loppuun mennessä.” 
6. “Apostolien kuoleman jälkeen ainoa keino selvittää apostolinen oppi on lukea se Raamatusta.” 
7. “Alusta alkaen oli selvää ja vääjäämätöntä, että Raamatun kaanon muodostuisi juuri sellaiseksi kuin se meillä nyt on. Raamatussa ei oikeastaan voisi olla enempää tai vähempää kirjoja kuin mitä meillä nyt on eikä siellä voisi olla eri kirjoja.” (kts. tästä Gamble)

Tiedän äärimmäisen hyvin, että taustassani monet torjuvat suoralta kädeltä tutkimuksen tulokset. Ennen kuin asiat vain sivuutetaan arvottomina eikä ollenkaan suuremman huomioinnin arvoisina, niin olisi syytä arvioida omia tiedollisia lähtökohtiaan. Kovin kevyesti tutkimuksen saavuttamia tuloksia ei voi erimielisenä ohittaa.  

Tietoteoriaan erikoistuneen filosofian professori Richard Fumertonin kommentti on perusteltu. Hänen mukaansa voimme kohdata erimielisyydet ilman, että menetämme oikeutuksen omiin uskomuksiin, kun 1) meillä on hyvät perusteet uskoa, että meillä on parempaa ja kattavampaa todistusaineistoa omien näkemysten tueksi tai 2) meillä on hyvät perusteet uskoa, että olemme käsitelleet yhteistä todistusaineistoa paremmalla menestyksellä kuin henkilö, jonka kanssa olemme eri mieltä tai 3) meillä on hyvät syyt uskoa, että kanssamme eri mieltä oleva henkilö on älyllisesti tai jotenkin muuten kognitiivisesti meihin nähden alempana. (Feldman 2010, 99.)

Tuskin moni on tehnyt yhtä mittavaa työtä raamatuntutkimuksen parissa kuin aiheen arvostetut maailman kärkinimet, kuten Lee McDonald. Heidän älykkyyttänsä, osaamistansa, kielitaitoansa jne. ei ole syytä epäillä. Aivan vähintään tutkimuksessa saavutetut tulokset on pakko ottaa vakavasti, koska tutkijayhteisö ei ole jättänyt aineiston suhteen kiviä kääntämättä. Olennainen (ja epäolennainen) todistusaineisto on käyty huolellisesti läpi. Ylimielinen tutkimuksen ohittaminen näyttää minusta sen takia melkoisen perusteettomalta. Itsenäinen kriittinen ajattelu on yliarvostettua.

Loogiset ongelmat

1. Kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde on Raamattu. 
2. Apostolisen ajan jälkeiseltä ajalta peräisin oleva traditio on hyvin epäluotettavaa. 
3. Raamatussa on apostolisen ajan jälkeiseltä ajalta peräisin olevia kirjoituksia.  
4. Raamatun kaanon itsessään (luettelo kirjoista, “josta mitään ei saa ottaa pois ja johon mitään ei saa lisätä”) on apostolisen ajan jälkeiseltä ajalta peräisin olevaa katolisen kirkon traditiota. 
5. Seuraa kohtia 1. ja 2.

Kuvio ei loogisesti toimi, koska ei ole mahdollista yhtaikaa sekä torjua että hyväksyä sama asia. Mahdollinen vastaus voisi olla, että apostolisen ajan jälkeisen kirkon traditio on kylläkin täysin epäluotettavaa, paitsi kirkon traditio kanonisista kirjoituksista. 

Tähän liittyy kuitenkin hyvin vaikeita ongelmia. Ensinnäkin lukuisiin kirjoituksiin liittyi pitkään epäselvyyksiä eikä niitä hyväksytty kaikkialla moniin vuosisatoihin. Raamatussa on myös kirjoituksia, joiden osalta kirkon voidaan esittää “erehtyneen” (voidaan esittää, että ne valittiin Raamattuun tietyllä tavoin “väärin perustein” eli pidettiin apostolisina kirjoituksia, jotka eivät tutkimuksen mukaan ole apostolien kirjoittamia). Monilla lopulta torjutuilla kirjoituksilla oli aiemmin paljon vankempi asema kristittyjen keskuudessa kuin joillakin myöhemmin kanonisoiduilla kirjoituksilla. Kaanon-traditio ei ole kirkon sisällä kiistatonta traditiota, vaikka kirjoituksista lopulta päästiin kirkossa yhteisymmärrykseen. (kts. aiemmat kirjoitukset kaanonista)

Toiseksi, periaate ei ole johdonmukainen. Raamatun kohdalla olemme pakotettuja tekemään poikkeusjärjestelyjä. Ei näytä perustellulta pitää traditiota täysin epäluotettavana, mutta kuitenkin Raamatun kohdalla vedota traditioon. Jos apostolisen ajan jälkeen kirkon kiistaton traditio on täysin epäluotettavaa (tähän on vahvasti sitouduttu: kastoihan kirkko jo varhain pieniä lapsia, uskoi ihmisen saavan kasteessa synnit anteeksi, eukaristia Uuden liiton uhriateriana, opetti pappeuden periytymistä ja apostolista suksessiota, rukoili kuolleiden puolesta jne., kts. tämä), niin tätä linjausta on tietenkin välttämättä sovellettava myös kanonisten kirjoitusten tunnistamisen prosessiin itseensä.

Miksi traditio kanonisista kirjoituksista olisi luotettavaa, jos kirkko kerran oli eksyksissä apostolien jälkeen ja väitti apostoliseksi ja oikeaoppiseksi monia (meistä selvästi) harhaoppisia asioita? Miksi suhtautuisin kovinkaan vakavasti kaanon-traditioon, jos kaikki apostolisen ajan jälkeinen traditio on täysin epäluotettavaa? Ei näytä johdonmukaiselta ottaa traditio päteväksi todistusaineistoksi silloin, kun se menee yksiin oman teorian kanssa, mutta ohittaa traditio täysin epäluotettavana silloin, kun se ei menekään yksiin omien teologisten päätelmien kanssa.

Epäluotettavan prosessin tuloksena syntynyt Raamattu?

Muotoilen seuraavaksi täydellisesti tradition ja kirkon arvovallan hylkäämisen ongelman ns. reliabilismin pohjalta. Reliabilismin mukaan uskomus on hyvin perusteltu, jos ja vain jos se on saatu aikaan luotettavan prosessin tuloksena, jolloin prosessi saa aikaan enemmän tosi uskomuksia kuin vääriä uskomuksia (kts. Tucker).

1. Kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde on Raamattu. 
2. Raamatun kaanon on saatu aikaan katolisen kirkon sisäisen traditioprosessin tuloksena. 
3. Katolisen kirkon sisäinen traditioprosessi on täysin epäluotettava. 
4. Ei ole hyvin perusteltua uskoa Raamatun kaanonin olevan luotettava (että kaanonissa on juuri oikea määrä juuri oikeita kirjoituksia), koska 2. ja 3.
5. Seuraa kohtaa 1.

Voidaan toki esittää, että Pyhä Henki johdatti kirkkoa ratkaisuissaan Raamatun kirjoitusten kanonisointia koskien, mutta muuten koko kirkko eksyi vakavasti aivan alusta alkaen harhoihin (kts. aiempi kirjoitus varhaisen kirkon uskosta). Kanonisoinnin osalta traditioprosessi oli luotettava, mutta kirjoitusten selittämisessä traditioprosessi oli erittäin epäluotettava. Pyhä Henki johdatti kirkkoa Raamatun tunnistamisessa, mutta ei Raamatun selittämisessä, vaan antoi kirkon kauttaaltaan eksyä täysin vääriin selityksiin Raamatun opetuksista. 

Tällainen näkemys on hyvin ongelmallinen. Ei näytä johdonmukaiselta uskoa Pyhän Hengen johdattaneen kirkkoa silloin, kun se tunnisti kanoniset kirjoitukset (uskonsa ja traditionsa pohjalta), mutta samanaikaisesti pitää sitä täysin epäluotettavana noiden kirjoitusten selittämisessä. Historiallisesti Raamatun tunnistamisen ja selittämisen prosessit nivoutuivat toisiinsa täysin kiinteästi. 

Oxfordin yliopiston filosofisen teologian professori Richard Swinburne on kirjoittanut: “Kun kirkko tunnisti Raamatun auktoriteetin, niin se antoi samalla menetelmän sen selittämiseen. Ei ole oikeutta hyväksyä toinen hyväksymättä toista. Protestanttinen reformaatio kuitenkin suurelta osin hylkäsi tämän tradition. Monet protestantit väittivät, että he kykenivät ymmärtämään Raamatun yksinkertaisesti lukemalla sitä ja siten päättelemään kaikki kristilliset opit ilman aiempia oletuksia opin sisällöstä tai ilman historiallista ymmärrystä Raamatun kirjojen tyylilajeista. Mutta... on olemassa Raamatun paikkoja, jotka otettuna niiden luonnollisessa merkityksessä, ovat yhteensopimattomia toisten paikkojen kanssa. Ilman aiempaa ymmärrystä kristinuskon opista, ei ole olemassa mitään keinoa yhteensopimattomuuksien ratkaisemiseksi. Kuvitellaanpa, että kaikki kristityt olisi tapettu ja kristittyjen kirjat poltettu Rooman vainoissa. Tuhat vuotta myöhemmin olisi löydetty Raamattu haudattuna Egyptin hiekkaan ja sen perusteella joku tutkija olisi yrittänyt päätellä, mitä tai miten kristityt uskoivat esimerkiksi Jumalan luonnosta, niin näyttää minusta suunnattoman epätodennäköiseltä, että hänelle olisi ilmentynyt oppi Kolminaisuudesta.” (Swinburne 2008.)

Kelvottomaan todistusaineistoon nojautuva Raamattu? 

Muotoilen seuraavaksi täydellisesti tradition ja kirkon arvovallan hylkäämisen ongelman ns. evidentialismin pohjalta. Evidentialismin mukaan todistusaineisto on ainoa asia, joka määrittelee sen, mitä on järkevää uskoa. (kts. Tucker). 

1. Kaiken kristinuskon totuuden ainoa lähde on Raamattu. 
2. Todistusaineisto Raamatun kaanonista pohjautuu katolisen kirkon traditioon, jonka pohjalta kirkko tunnisti kanoniset kirjoitukset.
3. Katolisen kirkon traditio on täysin epäluotettavaa. 
4. Ei ole järkevää uskoa kaanonin olevan kohdillaan, koska 2. ja 3.
5. Seuraa kohtaa 1.

Evidentialismin pohjalta kohtaamme siis varsin vaikeita kysymyksiä. Mitä on Raamatun vahvistava “riippumaton todistusaineisto”? Kenen sanaan voin luottaa (jonkun todistukseen minun on pakko luottaa, koska en ole itse ollut tarkkailemassa, kun kirjoituksia on kirjoitettu ja kopioitu)? Kelpaako se, mitä tutkimus on osoittanut? Kelpaako se, mitä varhaisen kirkon traditio väittää? Kuka saa päättää, mitä on se kelvollinen “riippumaton todistusaineisto” kanonisten kirjoitusten puolesta? 

Käytännössä “riippumaton todistusaineisto” UT:n kaanonin muodostumisesta koostuu hyvin pitkälti viittauksista siihen, mitä varhaisessa kirkossa pidettiin kirjoituksina. Todistusaineisto UT:iin kuuluvista kirjoituksista muodostuu siis esimerkiksi viittauksista apostolisiin isiin ja kirkkoisiin (mitä he pitivät kirjoituksina) ja varhaisimmista Raamatun käsikirjoituksista. Keskeiset kriteerit kirkossa olivat apostolisuus ja oikeaoppisuus.

Vaan mitä merkitystä tällaisella “todistusaineistolla” oikein edes on, jos kerran apostoliset isät ja kirkkoisät olivat täysin epäluotettavia? Miksi minun tulisi juurikaan välittää siitä, mitä joku kirkkoisä on sanonut, kun kerran traditio on täysin epäluotettavaa? 

Ongelma on kuitenkin tämä: lähteet, joihin viitataan tutkittaessa UT:n kaanonin muodostumista, itse vetosivat nimenomaan kirkon traditioon (uskon sääntö) eivätkä Raamattuun kiistoissa harhaoppisten kanssa. Avain oikeaan uskoon oli uskon sääntö ja oikea usko oli löydettävissä apostolisista seurakunnista, jota niissä varjelivat apostolisessa suksessiossa olevat piispat. 

Mutta entä jos apostolisten seurakuntien apostolisena varjelema usko oli täysin väärää? Olisi raskaasti sisäisesti ristiriitaista vedota apostolisiin isiin ja kirkkoisiin siinä, mitä kuuluu Raamattuun, jos samalla pitää harhaoppisena heidän apostolisena perintönä välittämiään selityksiä kyseisten kirjoituksien merkityksistä. Kuinka väärä usko vahvistaisi oikeat Raamatun kirjat? Myös kanonisoidut Johanneksen kirjeet viittasivat oikeassa uskossa nimenomaisesti kirkon traditioon, eivätkä niinkään kirjoituksiin ja 2. Pietarin kirje vahvistaa oikean selityksen Paavalin kirjoituksista löytyvän kirkosta (näistä täällä ja täällä).  

Ei siis voi luottaa prosessiin, koska kaanon muodostui kirkon sisäisessä traditioprosessissa. Eikä voi luottaa todistusaineistoon, koska se on ilmeisen kelvotonta (perustuu siihen, mitä epäluotettava kirkko uskoi ja mitä epäluotettavat apostoliset isät ja kirkkoisät väittivät apostoliseksi). Ei voi tukeutua kirkkoon, koska ei ole olemassa mitään kirkkoa, joka voisi apostolien jälkeen arvovaltaisesti vahvistaa, mitkä kirjoitukset ovat kanonisia ja mitkä eivät ole (olisi absurdia, jos kirkko voisi 4. - 6. vuosisadoilla arvovaltaisesti vahvistaa kanoniset kirjoitukset, koska tuon kirkon arvovalta torjutaan täydellisesti). Kirkolliskokousten päätöksillä ei periaatteessa ole mitään käytännön merkitystä, vaikka tällaiset lausunnot voivat olla muuten ihan mielenkiintoista historiallista luettavaa.

Kuka sitten arvovaltaisesti vahvistaa kanoniset kirjoitukset? Kuka voi sanoa “tämä sisään, tuo ulos”, kun mitään todellisia auktoriteetteja ei apostolien jälkeen enää ole olemassa? Kuka vahvistaa, mikä on apostolista ja oikeaoppista? Keneen voi luottaa? 

Jos varmuudella kerron, että 2. Pietarin kirjeen kirjoitti Pietari ja ns. pastoraalikirjeet kirjoitti Paavali, niin mistä tiedän sen? Jos Pietari ei kirjoittanut 2. Pietarin kirjettä eikä Paavali ns. pastoraalikirjeitä, niin kuuluvatko ne Raamattuun? Entä Ilmestyskirja, joka jakoi kirkkoa voimakkaasti ja johon kohdistui pitkään epäilyjä? Miksi Johanneksen Ilmestys eikä esim. Pietarin Ilmestys (jonka myös Muratorin fragmentti mainitsee, kommentti varhaisen UT:n puolesta avaintodisteena pidetystä Muratorin fragmentista täällä)? Apokalyptisia kirjoituksia kirjoitettiin aikanaan paljon, joten kuinka voin tietää, mikä on luotettavaa ja mikä ei ole? En ole itse ollut paikan päällä katsomassa. Voiko myöhemmin apostolien jälkeen juutalaiset rabbit vahvistaa kristityille sen, mitä kuuluu Vanhaan testamenttiin?

Tiivistäen: katolinen kirkko ei voi kenellekään arvovaltaisesti kertoa, mitkä kirjoitukset ovat apostolisia, oikeaoppisia, inspiroituja ja kanonisia kirjoituksia, jos kirkon arvovalta kerran torjutaan täydellisesti ja traditio on täysin epäluotettavaa. Yksilö ei näin ollen voi luottaa kaanonissa siihen, mitä kirkko hänelle kertoo eikä hän voi ottaa vastaan sitovana katolisen kirkon traditiota UT:sta (se on parhaimmillaan hyvin hatara arvaus). Ei ole perusteltua ja järkevää vedota katolisen kirkon traditioon ja kirkon ratkaisuihin siinä, mitkä kirjoitukset kuuluvat Raamattuun, jos kirkon ja tradition arvovalta torjutaan täydellisesti ja jos niitä pidetään hyvin epäluotettavina.

Calvinin vaihtoehto

Kirkon ja tradition arvovallan täydellisesti torjuva tarvitsee siis vaihtoehdon. Sola scriptura -periaatteessa keskeistä on ollut, ettei ihminen voi olla kirkon tai kenenkään toisen henkilön varassa, vaan hän on yksin Raamatun varassa. Kirkko ei voi arvovaltaisesti vahvistaa, mitkä kirjoitukset ovat kanonisia ja mitkä eivät ole. Kirkko ei voi arvovaltaisesti kertoa, kuinka monta kirjoitusta Raamattuun kuuluu. Ylipäätänsä idea Raamatusta (kirjoitukset ja Raamattu eivät ole täsmällisesti sama asia) ei voi tulla kirkolta. 

Tarvitaan lujempi ja varmempi perusta kuin toisen käden tieto epäluotettavalta todistajalta (kirkolta). Tiedon täytyy tulla suoraan ja välittömästi. Ei voida nojautua epäluotettavaan todistajaan siinä, mikä on apostolista ja oikeaoppista uskoa, mitkä ovat apostolisia ja oikeaoppisia tai kanonisia kirjoituksia, vaan tiedon täytyy pohjautua eräänlaiseen suoraan omaan havaintoon.

On olemassa vaihtoehtoinen menetelmä, jossa ei todella tarvita kirkkoa tai traditiota Raamatun kokoamiseksi. Calvin edusti tätä menetelmää ja siihen vetoaa myös Westminsterin tunnustus. Tämä on johdonmukaisesti ainoa mahdollinen vaihtoehto (ei ole perusteltua vedota apostolisiin isiin ja kirkkoisiin tai kirkolliskokouksiin, joihin ei voi luottaa. Vaihtoehto kaanonin muodostamiseksi ei voi olla näistä riippuvainen.). 

Alister McGrath kirjoittaa: "Esimerkiksi Jean Calvin puhui Pyhän Hengen salaisesta (tai sisäisestä) todistuksesta, joka ainoastaan voi autentisoida inspiroidun Raamatun tekstit uskovien sydämessä. Julistaessaan jonkin kirjan 'kanoniseksi' kirkko tunnisti vain Raamatun sisäisen ominaislaadun. Se ei ilmaissut omaa auktoriteettiasemaansa julistaessaan Raamatun kaanonin." (McGrath 2012.)

Ei ole mitään sinun ulkopuolellasi, joka voi vahvistaa sinulle kaanonin. Kaanon vahvistuu sinulle suoraan ja välittömästi kirjoitusten inspiraatiosta. Kirkko ei voi vahvistaa kirjoituksia traditionsa pohjalta, vaan kirjoitusten inspiraatio vahvistaa kaanonin yksilölle suoraan.

Swinburne kirjoittaa, kuinka Calvin ja Westminsterin uskontunnustus viittaavat siihen, että kirjoitusten jumalallinen ja erehtymätön auktoriteetti kumpuaa Pyhän Hengen sisäisestä työstä. Westminsterin tunnustus kertoo: “Meidän täysi vakaumus ja vakuutus siitä erehtymättömästä totuudesta ja jumalallisesta auktoriteetista, on Pyhän Hengen sisäinen työ, joka todistaa Sanasta ja Sanan kanssa sydämissämme.” (The Westminster Confession of Faith, 1647). (Swinburne 1992.) 

Mitään kirjoitusten ulkopuolista auktoriteettia ei siis tämän näkökulman mukaan kaanonin tunnistamiseksi tarvita. Kirjat todistavat itse itsensä inspiroiduiksi. Kuinka tietää, mitä kuuluu kaanoniin? Vastaus kuuluu, että kaanonin tietää kirjojen inspiraatiosta. Mistä tietää kirjojen inspiraation? Sen tietää Pyhän Hengen puheesta. Vaan kenelle Pyhä Henki antaa lopullisen vahvistuksen kirjan kanonisuudesta? Niille, joille se “ilmestyy”, jotka kokevat oikein.

Swinburne jatkaa: “Jos nyt joku todella näkee jotain niin musertavan itsestään selvästi, niin hänen tosiaan tulee uskoa ja elää ‘näkemänsä’ mukaisesti. Mutta on hyvin kaukana täysin selvästä, kuinka tietyt Raamatun osat tulee ymmärtää. Tarvitsemme kontekstin saadaksemme lauseiden merkityksestä selvän. Lisäksi eri lukijat, joille kirjoituksen totuus on näyttänyt selvältä, ovat ymmärtäneet sen tarkoittavan hyvin eri asioita. Hyvin harvat Raamatun paikat näyttävät itse väittävän joko olevansa ‘itsestään selvästi’ auktoriteetti tai edes olevansa välitöntä ‘Herran sanaa’, vaan paljon enemmän ne väittävät tarjoavansa pohjan uskoon Jumalan teoista ja sanoista... Ja kolmanneksi tietenkin, suuri osa kirjoituksista ei ole näyttäytynyt itsestään selvänä niin monille lukijoistaan; tarvitaan perusteluja, kuinka kirjoitukset tulee ymmärtää, ja miksi niihin tulee uskoa. Niille, joille kirjoitukset näyttävät ‘itsestään selviltä’, on hyvä ohjeistus miettiä näitä faktoja ennen kuin vakuuttavat uudelleen vakaumustaan siitä, että kirjoitusten totuus ei perusteluja kaipaa.” (Swinburne 1992.)  

En yksinkertaisesti saa itseäni mitenkään uskomaan puhtaasti sisäiseen valaistumiseen pohjautuvaan menetelmään. Ongelma on sama kuin siinä, että yksilöt rakentavat itsenäisesti ja vapaasti Hengen valaisussa Raamatusta oppinsa. Hyvin todennäköisesti alkaisi ilmestyä varsin kirjava joukko erilaisia kaanoneja. Kenessä sitten on Henki ja kenessä ei ole?

Entä jos joku sanoo, että ei “koe” Heprealaiskirjeen kuuluvan kaanoniin? Tai jos jollekin Jaakobin kirje “ei näytä julistavan aitoa Kristuksen armon evankeliumia”? Jos joku kokee, että lopunajat ja Ilmestyskirjan sanoma ahdistavat ja päättää jättää kirjan pois Raamatusta (kun ei kokenut sisäistä rauhaa kirjan äärellä)? Entä jos ajattelee, että 2. Pietarin kirje tai vaikkapa kristittyjä hyvin pitkään jakanut kiistanalainen Ilmestyskirja tulisi tiputtaa pois Raamatusta ja lisätä sen tilalle 1. Clemensin kirje? Entä jos “kokee” toisin?

Myös heille, joille Raamattu ilmestyy suoraan ja välittömästi, on neljännen vuosisadan taitteessa toiminut kirkko mitä suurimmassa määrin auktoriteetti. Ketkä olivat niitä, jotka henkensä kaupalla (ja monesti sen antaen) varjelivat pyhiä kirjoituksia Diocletianuksen hirvittävien vainojen aikana, jonka järjestelmällisenä tavoitteena oli saada kerättyä kaikki tällaiset kirjoitukset käsiinsä ja hävittää ne? Vastaus: katolisen kirkon piispat ja papit.  

Näyttää hyvin epätodennäköiseltä, että yksilö ilman mitään edeltävää ymmärrystä kaanonista ja ilman mitään ulkopuolista auktoriteettia rakentaisi itsenäisesti läjästä muinaisia kirjoituksia tismalleen oikean kaanonin - jos hänessä vain toimii Henki. Historiallisesti näin ei tapahtunut, tämän todistaa myös vuosisatoja kestänyt kanonisoinnin prosessi (ja inspiroituina pidettiin myös kirjoituksia, joita ei kanonisoitu, kts. myös tämä). 

On tosiasia, että kaanonin tunnisti katolinen kirkko traditionsa pohjalta, mutta se myös säilytti sen vainojen keskellä. Nämä ovat sitkeitä faktoja, joiden ohittaminen on mahdotonta. Meillä ei ole varaa olla ylimielisiä ensimmäisten vuosisatojen kirkkoa ja kristittyjä kohtaan. Päinvastoin, meidän tulisi olla heille syvästi kiitollisia. He tunnistivat, säilyttivät ja välittivät meille Raamatun. Me emme sitä tehneet.