Matka kristinuskon alkuun ja takaisin

Fundamentalismi on varsin latautunut termi. Siihen yleisesti liitetään jonkinlainen epä-älyllisyys, takapajuisuus, ahdasmielisyys ja todellisuuden kieltäminen. Fundamentalisti-korttia väläyttämällä voi näppärästi leimata toiset ahdasmielisiksi kiihkoilijoiksi ja hiljentää asiallisen keskustelun milloin mistäkin aiheesta.  Toisenlaiset näkemykset voi kevyesti ohittaa "fundamentalistien kiihkoiluna". Jos toiseen onnistuu kerran lyömään fundamentalistin leiman, niin on yhdentekevää, mitä "kiihkoileva fundamentalisti" enää esittää. Hän on fanaatikko, jonka sanoilla ei enää ole mitään arvoa. "Fundamentalistin" kommentit ovat "itsestään selvästi täysin naurettavia".  Tämä on tietenkin täysin epäreilua. Usein fundamentalismi mielletään myös tietynlaiseksi asennoitumiseksi Raamattuun nähden, mutta minusta se tarjoaa vääränlaisen tilannekuvan. Hyvin syvä Raamatun arvostaminen tai Raamatun arvovallan korostaminen ei suinkaan ole vain jonkin tietyn liikkeen...

Etsinnän lopputulos on kohdallani se, että liityn  katoliseen kirkkoon  (kts. myös tämä ). Matkani on ollut melkoista kipuilua ja se on kestänyt vuosia. Puhtaasti inhimilliset (sosiaaliset ja käytännölliset) tekijät ovat vastustaneet kohdallani hyvin ankarasti.  Kustannus-hyötyanalyysi osoitti, ettei kirkkoon liittyminen olisi ongelmatonta.  Katolinen kirkko ei vapaissa suunnissa yleisesti ottaen ole vakavasti otettava, saati uskottava vaihtoehto. Päinvastoin, tyypillinen näkemys on, että kirkko pimitti ihmisiltä selvän Raamatun totuuden ja yritti lujasti estää ihmisiä tietämästä, mitä tosi kristinusko oikein onkaan. Kirkko vainosi todellisia uskovia , opetti täysin väärin ja sen turmeluksesta oli päästävä vapauteen. Katolinen kirkko edusti lähtökohtaisesti aina sortajia ja väärintekijöitä.  Miten muut suhtautuisivat? Kuinka jäsennän asiat, jotka ovat itselleni vieraampia? Onko minulla vielä ystäviä? Haukutaanko minut? Väistämättä ratkaisu aiheuttaisi jonkinlai...