Matka kristinuskon alkuun ja takaisin

Edellisessä kirjoituksessa väitin, että täydellinen tradition arvovallan torjuminen (jota helluntailaisuus edustaa) on johdonmukaisesti seurattuna äärimmäisen ongelmallista.  En kykene mitenkään uskomaan sellaista ajatuskulkua, jonka mukaan "historia on vain historiaa", "kirkko eksyi hyvin pian apostolien jälkeen" (sanaan "kirkko" suhtaudutaan taustassani kiistanalaisesti, koska "ei alussa ollut olemassa mitään kirkkoa vaan pelkästään itsenäisiä seurakuntia") ja kiistaton varhaisen kirkon traditio on harhaa. Kuitenkin samanaikaisesti ja intohimoisesti vakuutetaan Raamatun kaanonin (eli luettelon arvovaltaisista kirjoista "johon mitään ei saa lisätä ja josta mitään ei saa ottaa pois") olevan tismalleen ja erehtymättömästi kohdillaan.  Loogisesti en vain saa ajatuksiani mitenkään kytkettyä sellaiseen asetukseen, jossa tämä yhtälö (tradition ja kirkon arvovallan täydellinen torjuminen yhdistettynä lujaan uskoon Raamattuun) olisi johdonmuka...

Kääntymistäni historialliseen kristillisyyteen voi taustastani käsin pitää vakavana virheenä. Seuraavassa kuvaan tarkemmin, miksi näin on yleisesti nähty. Kuvaukseni on kenties kärkevä ja mahdollisesti jopa riitaisa, mutta sitä se ei ole tarkoituksella. Esitän asiat niin kuin ne ovat minulle näyttäytyneet, ilman sen suurempaa suodattamista.  Kuvaukseni paljastaa omat vanhat ajatusmallini, vaikka tuskin olen niitä itse keksinyt. Väitänkin niiden olevan isossa kuvassa varsin edustavia. Tarkoitukseni ei ole loukata, mutta närkästymiseni tiettyihin asenteisiin saa nyt tulla läpi. On aika purra hammasta ja on aika puhua suoraan. Nyt puhun suoraan ja sydämestä, varmuudella vilpittömästi.  Yksin Raamattu On lähdettävä liikkeelle siitä, että historian näkökulma uskon asioihin on merkityksetön. Historia on vain historiaa. Kristinuskon totuus selviää ainoastaan Raamatusta - oikein selitettynä.  Millään kaanonin ulkopuolisilla lähteillä ei ole uskon kannalta mitään merkitystä e...

Etsintäni lähti liikkeelle erittäin yksinkertaisesta kysymyksestä: mistä tiedän, mitä uskoa? Menetelmä "minä, Raamattu ja Hengen valaisu" ei toimi. Kristityt ovat eri puolilla karttaa lukuisissa eri kysymyksissä ja historiallisesti näin tapahtui välittömästi, kun  Raamatun ulkopuoliset auktoriteetit torjuttiin . Ei ole yksimielisyyttä siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on totta ja mikä on epätotta, mikä on tärkeää ja mikä on kehällistä.  Tämä ei suinkaan tarkoita, että asiat olisivat pieniä ja merkityksettömiä. Päinvastoin, kristittyjä jakavat kysymykset näyttävät varsin merkittäviltä, vaikka tietenkin paljon on kristityillä yhteistä. On epäselvää, kuinka pitkälle rajat venyvät niin, että voidaan edelleen vielä puhua "yhdestä uskosta". Usko ei ole pelkkää oppia ja moraalia, mutta "suhde, ei uskonto" -linja on kestämätön. Opin- ja moraalin kysymykset ovat kristillisyydessä täysin keskeisiä. Käytännöllinen ratkaisu yksilölle on mukautua ympäristöö...

Viime vuosina yhä useammat ovat painottaneet, ettei kristillisyys ole mikään uskonto, vaan siinä on kyse henkilökohtaisesta suhteesta rakastavan Jumalan kanssa. Ei siis enää tiukkaa uskonnon pakkopaitaa, ei tiukkoja opillisia rakennelmia, ei ankaraa moralismia, vaan vapautta ja aitoa elämää rakastavassa suhteessa maailmankaikkeuden Luojan kanssa.  Tällainen painotus nappaa varmasti kiinni jostakin sellaisesta, joka todellakin kuuluu kristinuskon ytimeen. Yhdyn ajatukseen siitä, että kristinuskon keskiössä on suhde todellisen persoonan kanssa. Kristus tahtoo olla ihmistä lähellä ja aidosti kohdata jokaisen.  Ei myöskään näytä tarkoituksenmukaiselta, että jokaisen tavallisen uskovan täytyisi täyttää mielensä (toisinaan aika hankalillakin) teologisilla määritelmillä tai ymmärtää kaikki mahdolliset opilliset kiemurat tiedemiehen tarkkuudella ja jotenkin sisäisesti tajuta jokainen juttu aivan viimeistä piirtoa myöten.  Myös sellainen painotus uskosta, jossa kristillisyys on en...