Mikä ihmeen skisma?

Mitä väliä on seurakunnalla? Tärkeintä on uskoa Jeesukseen ja löytää itselleen sopiva porukka uskovia jostakin. Mieltymykset vaihtelevat, joten runsas tarjonta on oikeastaan ihan hyvä juttu. Sinä uskot niin kuin sinä uskot ja minä uskon niin kuin minä uskon. Mene jonnekin. Opillisista kysymyksistä niuhottaminen on ajasta irtautuneita tiukkapipoja varten.

Tämän suuntainen asenne on nykyisin varsin yleinen. Ei minuakaan kiinnostanut niuhottaminen (eikä kiinnosta) ja nähdäkseni kaikenlainen kiivailu kääntyy yleensä itseään vastaan. Pääni ei koskaan kuitenkaan taipunut puhtaaseen relativismiin. Vaikeita ja jakavia kysymyksiä pitäisi voida jotenkin käsitellä (vaikka minusta tuli niiden käsittelyn suhteen arka). Opillisilla kysymyksillä ja kristillisellä elämällä oli minulle aina väliä. Tunsin oloni luottavaiseksi, kun sain päivän päätteeksi luottaa itseeni ja olla samaa mieltä itseni kanssa. Asioista ei tarvinnut onneksi mölistä muille. Uskon asiat olivat tärkeitä, mutta opillisten kysymysten käsittely lipsahti mielestäni usein viisasteluksi tai kiihkoiluksi. Halusin pysyä poissa molemmista.

Sen sijaan skisma tai kristittyjen hajaannus ei ollut minulle koskaan kovin merkityksellinen kysymys. Ekumenia näytti minusta (joka tosin olin puhtaasti ulkopuolinen tarkkailija enkä ekumeniasta oikeasti tarkemmin tiennyt) hyväntahtoiselta kahvinjuonnilta. Kaikki sellainen oli tietysti mukavaa ja silläkin oli varmaan arvonsa, mutta lopulta ekumenia vaikutti minusta melko turhalta ajankäytöltä. 

Todellinen universaali seurakunta olisi joka tapauksessa puhtaasti näkymätön, joten millään näkyvillä rakenteilla ei ollut lopulta mitään merkitystä. Tätä taustaa vasten hajaannus oli hiukan hankala käsite. Olennaista olisi sydänten yhteys eikä mitkään organisaatiokaaviot. Ajattelin siten, että seurakuntia ja kirkkokuntia voisi periaatteessa olla rajattomasti, kunhan emme vain olisi toistemme rinnuksissa kiinni. Kyllähän maailmaan seurakuntia ja kirkkoja mahtui. 

Ketä kiinnostaa skisma?

Varhaisessa kirkossa asenteet olivat täysin toiset. Ajatteluni oli vakavasti harhassa ja vaarallista tuon ajan uskovilta kysyttäessä. Piispat ymmärsivät, että ilman rakenteita ei voisi olla uskon ykseyttä. Varhaisille uskoville kirkko oli hierarkinen, piispojen johdossa ja irtautuminen siitä oli äärimmäisen vakava synti. 

Heidän mukaan uskon ykseyttä ei voinut myöskään saavuttaa opillisen välinpitämättömyyden kustannuksella. Vaikka ykseys oli äärimmäisen olennaista, niin seuraavanlainen asenne olisi ollut heistä kestämätöntä: “Tuo voi olla totta sinulle, tämä voi olla totta minulle, me voidaan kaikki vain silti olla yhtä ja unohtaa turhat tärinät.”

Ignatios Antiokialainen (n. 35-107) kirjoitti vain joitakin vuosia apostoli Johanneksen (jonka hän hyvin mahdollisesti itse tunsi) kuoleman jälkeen: “Niinpä on varsin sopivaa, että etenette piispan tahdon mukaan - ja niinhän te teettekin. Teidän presbyteerinne ovat nimensä veroisia ja ansainneet arvon Jumalankin edessä. Heidät on viritetty yhteen piispan kanssa niin kuin lyyran kielet. (...) Ottakaa äänenne Jumalalta, laulakaa yhdessä ja yhdellä äänellä Jeesuksen Kristuksen välityksellä Jumalalle. Näin hän kuulee teitä ja hyvien tekojenne tähden tunnistaa teidät jäseniksi poikansa ruumiissa. Teidän etunne onkin pysyä moitteettomasti yhdessä. Silloin pääsette yhteyteen itse Jumalankin kanssa.” (Ignatioksen kirje Efesoksen kristityille, luvuista 4-5., suom. Niko Huttunen.)

Filadelfialaisia Ignatios tervehti todeten, että piispa, presbyteerit ja diakonit olivat Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan asetettuja. Heidät oli asetettu tehtäviinsä Jeesuksen tahdon mukaan ja Pyhän Hengen kautta. (lgnatioksen kirje Filadelfian kristityille, johdanto.) Tämä kuulosti minusta hurjan painavalta tekstiltä eikä kenen tahansa kirjoittamana.

Ignatios oli Antiokian (tärkeimpiä kristinuskon keskuksia varhaisessa kirkossa) piispa ja hyvin arvostettu. Hän kirjoitti kirjeensä matkalla marttyyriksi vain joitakin vuosia apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen. On täysin ilmeistä, että kirjeet vastaanottaneissa seurakunnissa oli lukuisia apostolien opetusta henkilökohtaisesti kuulleita seurakuntalaisia.  

Ignatios Antiokialainen oli myös ensimmäinen, jonka tiedämme dokumentoidusti käyttäneen ilmaisua katolinen kirkko. Tämä kuvaus kristillisestä kirkosta esiintyy laajasti hänen jälkeensä. Ainakin ilmaisu viittasi kirkon ykseyteen ja yhtenäisyyteen. Ei ollut vain erillisiä ryhmiä, vaan kaikki seurakunnat eri puolilla maailmaa muodostivat yhdessä yhden katolisen kirkon. Ignatioksen opetuksen erittäin keskeisiä teemoja olivat ykseys, yksimielisyys ja alamaisuus piispoille, presbyteereille ja diakoneille. Hajaannus oli hänen mukaansa suurta pimeyttä. (lgnatioksen kirje Smyrnan kristityille, luvusta 8.)

Myös Irenaeuksen (n. 115/130 - n. 200) sanat skismasta olivat hyvin jyrkät. Kirkko on yksi eikä sitä saa jakaa: “Hän myös tuomitsee nuo jotka nostavat skismoja… jotka katsovat omaa erityistä etuansa ennemmin kuin Kirkon yhteyttä; ja jotka mitättömistä syistä, tai mistä tahansa syystä mikä heille ilmaantuu, leikkaavat paloiksi ja jakavat suuren ja loistokkaan Kristuksen ruumiin… Sillä ei niin tärkeää reformaatiota voida saada niiden avulla aikaiseksi, joka kompensoisi heidän skismastaan nousevan ilkivallan. Hän tulee myös tuomitsemaan nuo jotka ovat totuuden paalun tuolla puolen, se on, jotka ovat Kirkon ulkopuolella…” (Against Heresies 4.33.)

Irenaeukselle irtautuminen näkyvästä kirkosta oli hyvin vakava synti. Siinä saattoi olla pahoja puutteita, mutta skisma oli lopulta vielä pahempi asia. Mukana tuli pysyä, vaikka kärsien ja hampaat irvessä. Mitään kelvollista syytä kirkon yhteyden rikkomiseen ei Irenaeuksen mukaan näyttäisi olleen olemassa. Yhteys yhdessä kirkossa oli niin tärkeää, ettei sitä saanut rikkoa missään tapauksessa. Mikään ei paikkaisi sitä sotkua, mikä skismasta nousee. 



Cyprianus vaikutti aikana, jolloin kristityt kohtasivat ankaraa vainoa. Ajat olivat kovat. 
Marttyyrikuolema oli monen osa. Vaikkapa kristittyihin kohdistuneissa Deciuksen vainoissa Rooman piispa Fabianus (236-250) pidätettiin ja mestattiin, ja Sixtus II (257-258) pidätettiin messua pitämästä katakombeissa, josta hänet raahattiin oikeuteen ja teloitettiin (Hanska 2005, 54).
 
Kirkon olemukseen, hierarkiaan ja ykseyden merkitykseen Cyprianus (n. 200-258) tarjoilee oivan näkymän. Cyprianuksella oli jännitteitä Rooman piispan kanssa tämän vallan rajoja koskien (kts. edellinen blogiteksti) ja hänen periaatteensa mukaan “piispa on vastuussa yksin Jumalalle”. Kirkon ykseys ja yhteys olivat Cyprianukselle kuitenkin äärettömän tärkeitä.

Hänen periaatteensa ei suinkaan tarkoittanut, että piispa olisi vapaa toimimaan niin kuin halusi. Piispalla oli velvollisuuksia maailmanlaajuisesti muita piispoja kohtaan. Heidän täytyi kyetä toimimaan harmoniassa kirkon ykseyden tähden. Cyprianukselle piispa oli sakramentaalisen järjestyksen väline. Aito kristitty oli aina yhteydessä katolisen piispan kanssa ja skisma eli kirkollinen hajaannus oli rakkauden rikkomista uskovien välillä. Kirkossa skisma rikkoi uskovien välistä rakkautta perustavanlaatuisesti.

Cyprianus kirjoitti, että kirkosta itsensä erottava ei saa Kristuksen palkintoja. Kyseessä on muukalainen, jopa vihollinen. Kristuksen käskyjä tulee pelolla totella. Pietarille lausutut sanat “tälle kalliolle minä rakennan” ja “minkä sinä sidot maan päällä” ovat tulleet hänen päiviinsä piispan viran jatkumon kautta. Kirkko on perustettu piispojen päälle. Jumalallinen julistus vahvistaa tämän. Cyprianuksen mukaan kirkko on yksi ja katolinen. Se on sidottu ja liittynyt yhteen pappiensa sementillä.

Skismojen uhatessa puolustaessaan kirkollista ykseyttä Cyprianus perusti lukuisissa kirjoituksissaan yhtenäisyyden kiinnittymiseksi piispaan. “Teidän tulee ymmärtää, että piispa on kirkossa ja kirkko piispassa ja kuka ikinä ei ole piispan kanssa, ei ole kirkossa.” Hän varoittaa skismaatikoista, jotka ovat jättäneet yhden joukon ja perustaneet oman organisaationsa. Cyprianuksen mukaan nämä pettävät itsensä väärällä selityksellä Herran sanoista: "Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä." (Matt. 18:20) Kyseinen teksti voidaan ymmärtää oikein ainoastaan yhteydessään ja niiden, jotka siteeraavat viimeisiä sanoja, mutta jättävät pois asiayhteyden aiemmat sanat, vääristävät evankeliumia. (Cyprianuksesta referoitu Quasten, vuoden 1992 painos.)

Cyprianuksen tunnetut sanat kuuluvat: ”Se, joka eroaa kirkosta ja yhtyy porttoon, joutuu erilleen myös kirkon saamista lupauksista. Se, joka jättää Kristuksen kirkon, ei saa Kristuksen voittopalkintoa. Hänestä tulee muukalainen, epäpyhä ja vihollisemme. Sillä, jolla ei ole enää kirkkoa äitinä, ei voi olla Jumalaa isänä.” (Cypr. unit. Eccl. 6. Kään. Timo Nisula.)

Cyprianukselle skisma oli hyvin vakava synti. Yhteys ei ollut vain sydänten yhteyttä, jossa jokainen sai tehdä mitä halusi, vaan täytyi pitää kiinni rakenteista ja järjestyksestä. Tämä oli äärimmäisen tärkeää. Skisma oli periaatteessa itsenäinen kysymys harhaoppisuuteen nähden. Hajaannus aivan itsessään oli Cyprianuksen mukaan hyvin vakava synti. 


Timo Nisula kertoo, kuinka myös Augustinuksen (354-430) kirkko-opissa korostui vahvasti kirkon ykseys. Oli olemassa ainoastaan yksi kirkko. Sillä ei voinut olla mitään kilpailijoita. Tämän ykseyden varmistajana tulisi olla rakkaus, jonka tulisi huolehtia kirkon ykseydestä. (Nisula 2008, 186.)

Rakenteilla oli Augustinuksen ajattelussa tärkeä tehtävä myös uskon varjelemiseksi. Augustinukselle kirkon auktoriteettiin perustunut usko oli ensisijaista. Auktoriteettiuskoa arvostelleille ja gnostilaisille (joilla oli mielestään jotain salaperäistä ja ylempää tietoa) Augustinus kommentoi, ettei tietäminen puhtaan järjen avulla ollut niin helppoa kuin he luulivat. Jumala ei suosinut hänen mukaansa pientä älyllistä eliittiä enemmistön kustannuksella. Mikään ei Augustinuksesta ollut yhtä halveksittavaa kuin luulla kuuluvansa älylliseen eliittiin - nimenomaan luulla. Ihmisten mielipiteet menivät helposti pieleen ja ne sotkettiin oikean tiedon kanssa, mutta usko pohjautui auktoriteettiin ja veisi totuutta etsivän varmasti perille. Tämän johdosta oli olennaista uskoa ensin. (Juti 2013, 98-99.)

Näkyvä ja hierarkinen kirkko

The Oxford Dictionary of the Christian Church kiteyttää toisen vuosisadan kristittyjen käsityksen apostolisesta kirkosta siten, että sen täytyy historiallisesti periytyä apostoleista ja opettaa apostolisen opin mukaisesti. Äärimmäisen tärkeää on sakramentaalinen yhteys: kaste, konfirmaatio, papisto (piispa, pappi ja diakoni) ja eukaristia. ODOCC:n mukaan opetus apostolisesta jatkumosta juontuu vahvasti ensimmäiselle vuosisadalle. Asia on nähty välttämättömänä historiallisen kirkon sisällä. (The Oxford Dictionary of the Christian Church 2005.)

Filosofisen teologian emeritusprofessori Oxfordin yliopistosta Richard Swinburne toteaa keskeisen kriteerin olleen historiallisesti periaatteen apostolisesta suksessiosta. Kirkon keskeinen piirre oli, että piispat olivat jatkumossa apostoleista. Sellainen ei käynyt, että itse perustaisi kirkon ja sitten päättäisi, kuinka asiat menevät. 

Organisaation jatkumon lisäksi opin täytyi olla jatkumossa historialliseen kirkon opetukseen. Swinburne huomauttaa, että Kristus lupasi Pyhän Hengen johdattavan kirkkonsa kaikkeen totuuteen. Näin olennaiseksi totuuden näkemisessä tulee se, mikä on historiallinen kirkon opetus. Kirkko päätti asioista kirkolliskokouksissa ja tuota perua on esim. Nikean uskontunnustus. Myös uuden opetuksen juuret täytyy olla historiallisessa kirkon opetuksessa. Tässä on olennaista, että kyseessä on ollut todella tärkeä uskon kysymys. Esim. Maa-planeetan ikä ei ole ollut kirkon oppikysymys. (Swinburne 2012.)

Nikean uskontunnustuksessa lausutaan “uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.” “Yhteisen” tilalla voidaan myös sanoa “katolisen”. J.N.D. Kelly kirjoittaa: “Ilmaus ‘katolinen’ tarkoitti sen alkuperäisessä merkityksessään universaalia tai yleistä … Kuitenkin hyvin pian, viimeistään toisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla havaitsemme sen välittävän käsityksen, että katolinen on tosi kirkko selvästi erillään harhaoppisista seurakunnista… Mitä nämä varhaiset isät näkivät mielessään oli lähes aina kokemusperäinen, näkyvä yhteisö; heillä oli vähän tai ei lainkaan aavistusta myöhemmin tärkeäksi tulevasta erottelusta näkyvän ja näkymättömän kirkon välillä.” (Kelly 1958, 190-191.)   

Varhainen kirkko oli siis näkyvä, hierarkinen ja yksi. Sitä johtivat piispat apostolisessa jatkumossa ja irtautuminen kirkosta oli vakava synti. Skisma oli periaatteessa itsenäinen kysymys harhaoppisuudesta. Ignatios Antiokialaisen mukaan se, joka seuraa hajaannusta aiheuttavaa, ei peri Jumalan valtakuntaa. Jumalan tahto on, että on vain yksi piispa. (lgnatioksen kirje Filadelfian kristityille, luvut 3.-4.., suom. Niko Huttunen.)

Opillista sisältöä ei saanut rakentaa omien näkyjen, profetioiden ja tulkintojen varaan vaan nojautumalla auktoriteettiin, joita olivat apostolisessa jatkumossa olleet piispat. Piispat olisivat uskollisia apostoliselle perinteelle ja heidät oli vihitty tehtäväänsä. Irenaeuksen mukaan apostolisessa suksessiossa olevilla papeilla ja piispoilla oli tämän johdosta erityinen “totuuden lahja” (Against Heresies 4.26).

Skisma ei ehkä ollut minusta alunperin kovinkaan merkittävä kysymys, mutta lähimpänä apostolista aikaa eläneiden mielestä rakenteista irtautuminen oli kauhistuttavaa. Minä olen tietenkin aikani lapsi ja kasvanut täysin toisenlaiseen maailmaan. Mutta näin ei ollut alussa.