Matka kristinuskon alkuun ja takaisin

Erittäin arvostettu (olen kuunnellut häntä paljon) reformoitu baptisti ja Raamatun opettaja John Piper  kertoo : "Meidän tulisi olla huolissamme, että katolinen kirkko nostaa paavin ja kirkolliskokousten auktoriteetin palvellessaan kirkon opettajina, samalle tasolle pyhien kirjoitusten kanssa. Tämä on johtanut monet katoliset pois henkilökohtaisesta sitoumuksesta Raamattuun ja nojautumaan kirkkoon, vaikka kirkko on erehtyväinen. Heidän tulisi olla nojautuneita Raamattuun , Jumalan kirjoitettuun inspiroituun Sanaan."  Kyse on lopulta siitä, onko Raamatun lisäksi olemassa muita auktoriteetteja ja mikä on niiden arvovalta. Jos totuus vain suoraviivaisesti luetaan selvästä Raamatun Sanasta, niin millekään muille auktoriteeteille ei enää suuremmin tarvetta oikeastaan olekaan. Muita auktoriteetteja voidaan ehkä tunnustaa, mutta niitä tulee arvioida vain Raamatun valossa. Haaste on siinä, kuinka kukin Raamattua lukee. "Selvä Sanan ilmoitus" usein vaihtelee sen mukaan, mis...

Sola scriptura (yksin Raamattu -periaate) ajoittuu historiallisesti oikeastaan hiukan reformaatiota kauemmaksi. Kirkkohistorian emeritusprofessori Arffmanin mukaan 1300-luvun puolivälistä alkaen syntyi laajalle levinneitä kirkkoa arvostelleita liikkeitä, jotka leimasivat sen uskon vääräksi. Taustalla oli kiistattomia isoja ongelmia katolisessa kirkossa , kuten vastapaavit, muut paaviuden ongelmat ja veronkorotukset mustan surman myötä koituneista kirkon tulojen menetyksistä johtuen. Kirkon johtajat leimautuivat vääriksi paimeniksi, jotka eivät piitanneet laumastaan. ( Arffman 2009 .) Oxfordin yliopiston professori John Wycliffe (k. 1384) nousi vastaamaan ihmisten tuntoihin. Hän kehotti viranomaisia takavarikoimaan kirkon omaisuuden. Wycliffen Uuden testamentin tulkinnassa antikristus istui kuvaamaan paavia. Jos jotain ei ollut selvästi Uudessa testamentissa, niin siitä piti kirkossa hankkiutua eroon. Tässä vaiheessa alkoi kirkon ja Raamatun toisistaan eroaminen. 1400-luvulla Jan Hus le...

Myös Vanhassa testamentissa oli kiisteltyjä kirjoituksia. J.N.D. Kellyn mukaan alkukirkon Vanhaan testamenttiin kuului ns. deuterokanoniset kirjat. Tausta tähän on se, että kristityt käyttivät Vanhan testamentin kreikankielistä käännöstä eli Septuagintaa. Septuagintasta tuli hajallaan asuneiden kreikkaa puhuneiden juutalaisten Raamattu Aleksandriasta alkaen n. 250 vuotta ennen Kristusta. Suurin osa Uuden testamentin Raamatun viittauksista pohjautuu Septuagintaan eikä hepreankieliseen Vanhaan testamenttiin.  Septuaginta, kristittyjen ensimmäinen Raamattu  Kellyn mukaan ensimmäisten kahden vuosisadan aikana kirkko hyväksyi kaikki tai vähintään useimmat “ylimääräisistä kirjoista” (puuttuvat Palestiinan juutalaisten hepreankielisesta Vanhasta testamentista) inspiroituina. Näiden tekstien asemaan ei liittynyt mitään kyseenalaista. Runsain määrin niihin viittaavat Tertullianus, Hippolytos Roomalainen, Cyprianus ja Klemens Aleksandrialainen, mutta niitä käyttävät myös apostoliset ...

“Kirjojen inspiraatio kanonisoi nämä kirjat. Pyhä Henki puhuen kirjoituksissa antaa lopullisen vahvistuksen kirjan kanonisuudesta, ei kirkon myöhäisempi tämän tosiasian tunnistaminen”, kirjoittaa tiukkaa sola scripturaa edustava Kenneth Samples (2017).  Katolisten mukaan kaanon on sen sijaan kiinteä osa kirkon traditiota. Kirkko ei tehnyt kirjoista inspiroituja, vaan se tunnisti ja vastaanotti kaanoniin kuuluvat kirjoitukset. Tekstien kanonisointi oli kuitenkin kirkon sisäinen prosessi , jossa meni kauan eikä se ollut mutkatonta. Puntarointia tehtiin huolella, kriittisesti ja pitkään. Pyhän Hengen johdatuksessa kirkko julisti ja siirsi eteenpäin inspiroituina tietyn listan kirjoituksista. Juuri nämä kirjat kuuluivat Raamattuun, ei mitkään muut.  Sekä protestantit että katoliset ovat yhtä mieltä siitä, että kirkon auktoriteetti ei tehnyt kirjoista inspiroituja. Katolisten mukaan kanonisten kirjojen listan kuitenkin on tunnistanut ja vahvistanut kirkko Jumalan antamalla auktor...